Montgomeryn Runotyttö-sarja on mielestäni yksi kirjallisuuden klassikoista ja ehdottomasti yksi lempisarjoistani. Näen aina kirjoja lukiessani itseni varttuvassa Emily-tytössä, joka kohtaa niin suruja kuin iloja, vaikeuksia ja voittoja.
Runotytöt tuli luettua huhtikuun lopub lukuvimmassani ties kuinka monetta kertaa. Niissä on jotain käsinkosketeltavaa viehätysvoimaa ja aivan mahtava fiilis, joka saa lukijansakin innostumaan kirjoittamisesta. Emilyn saama palaute ja kommentit kehittävät aina myös minua kirjoittajana... niin ainakin haluan ajatella ja toivoa. Joka kerta Runotyttöjä lukiessani mietin kirjoja oman elämäni kannalta ja vertaan tarinaa omiin unelmiini ja haaveisiini. Motivaationi kirjoittamiseen kasvaa aina harppauksella ja jotenkin jaksaa taas toivoa, että kenties joskus saan nähdä oman kirjanikin kaupan hyllyssä.
Runotytöt on siitä hieno sarja, että Emily oikeasti kasvaa kirjan aikana. Hän ei pysy ikuisesti pikkutyttönä, vaan hän varttuu niin mieleltään kuin ruumiiltaan. Erityisesti minua koskettavat kohdat, joissa Emily polttaa omia käsikirjoituksiaan. Sydämeeni koskee joka kerta, kun Emily huomaa jonkun runonsa menettäneen merkityksensä. Erityisen kauheaa oli Pönttöselkä-Priestin valhe "Unelmien kauppiaasta", ja meinasin oikeasti jälleen kerran itkeä Emilyn sytyttäessä sen palamaan. Voin niin kuvitella, miltä Emilysta tuntuu. Itse en ikinä pystyisi polttamaan kirjoituksiani. Joskun olen kyllä suutuspäissäni joitain repinyt, mutta silloin ne voi aina teipata yhteen. Polttaminen on jotain niin peruuttamatonta.
Runotyttö on kertakaikkiaan mahtava sarja, joka varsinkin nuorissa kirjailijan aluissa herättää ehkä liikaakin tunteita. Toisaalta se auttaa kestämään vaikeuksia, kun itsekukin lähtee kiipeämään omaa Alppipolkuaan ja etsimään tähteään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti